Aristoteleen Retoriikka

Puheviestinnän kurssin essee, 15. elokuuta 2003

Aristoteles (384-322 eaa) oli klassisen Kreikan merkittävimpiä ja vaikutusvaltaisimpia filosofeja ja Platonin oppilas. Hänen kirjoittamistaan kymmenistä teoksista on tullut länsimaisen filosofian ja valtio-opin perusteoksia. Retoriikka on hänen puhetaitoa käsittelevä teoksensa, joka sivuaa hänen varsinaisia filosofisia teoksiaan huomattavasti.

Vaikka puhetaidosta oli jo ennen Aristotelesta kirjoitettu joitain oppikirjoja, sen analyyttinen tarkastelu alkoi vasta tästä teoksesta. Aristoteles määritteli retoriikan taidoksi havaita erilaisissa asioissa sen, mikä on vakuuttavaa. Hänen keskeisin analyyttinen jakonsa on vakuuttumisen syissä, joita voi olla kolmenlaisia: puhujan luonteeseen eli eetokseen perustuvia, kuulijan mielentilaan eli paatokseen perustuvia ja itse asiaan eli logokseen perustuvia. Tämä jako näkyy kautta koko teoksen ja kutakin kohtaa käsitellään laajalti.

Aristoteles näki vakuuttamisen taidolla kolme käyttötilannetta: oikeuspuheen, poliittisen puheen ja epideiktisen eli esittävän puheen. Epideiktisiä puheita ovat ylistys- ja moitepuheet, kun taas poliittisten ja oikeuspuheiden tarkoituksena oli saada aikaan jokin päätös. Poliittinen puhe oli Aristoteleen ajan Kreikassa erityisen tärkeä, koska se oli koko suoraan demokratiaan perustuvan yhteiskunnan perusta ja poliittinen ura oli hyvin arvostettu. Politiikka oli arkipäivää ja kaikilla (miespuolisilla) kansalaisilla oli suorastaan velvollisuus osallistua yhteisiin tilaisuuksiin vähintään viikoittain.

Aristoteleen retoriikka on läheisessä suhteessa hänen Topiikka-teoksessa esittämäänsä dialektiikkaan, argumentointi- tai väittelytaitoon, joka perustui Sokrateen opettamaan kyselymenetelmään. Aristoteleen dialektinen väittely perustui syllogismeille eli päätelmille, joissa kahdesta premissistä seuraa jokin johtopäätös. Dialektisessa väittelyssä kyselijän tehtävänä oli keksiä premissejä, joihin vastaaja saattoi vastata joko kyllä tai ei. Näiden premissien perusteella muodostettiin syllogistinen päättelyketju, jonka tarkoituksena oli osoittaa ristiriita vastaajan premissien eli väitteiden välillä. Topiikan keskeinen sisältö onkin erilaiset keinot sopivien premissien löytämiseksi halutun johtopäätöksen aikaan saamiseksi. Näitä keinoja ovat topokset, näkökohdat, joista topiikan nimikin tulee. Myös Retoriikka perustuu pitkälti erilaisten toposten esittämiseen. Päättely kulkee syllogismeissa yleisestä erityiseen. Toinen Topiikassa esitetty päättelyn laji on induktio, jossa erikoistapausten perusteella muodostetaan yleistyksiä. Retoriikassa Aristoteles käyttää Topiikkaa vastaavaa käsitekehystä, jossa puheen argumentaatio koostuu dialektiikan syllogismia ja indunktiota vastaavista enthymemoista ja esimerkeistä. Enthymema on eräänlainen syllogismi, joka perustuu todennäköisyyksiin ja siitä on yleensä jätetty pois väitteen premissit.

Topiikka voidaan nähdä historian ensimmäisenä varsinaisena oppikirjana logiikasta. Aristoteles katsoi väittelyharjoitusten olevan hyödyllisiä paitsi filosofisten tarkoitusperien edistämisessä, myös käytännön elämässä. Taito on hyödyllinen kolmeen tarkoitukseen: väittelyharjoituksiin, keskusteluihin ja filosofisen tiedon edistämiseen.

Rakenteellisesti Retoriikka on jaettu kolmeen eri kirjaan. Ensimmäisessä kirjassa annetaan alussa lyhyt johdanto retoriikan peruskäsitteistä ja käyttötarkoituksesta. Suurin kirjasta käsittelee erilaisia eri aihealueiden näkökohtia. Hyvänä pitämisellä on tärkeä merkitys eri näkökohtien perusteluissa, sillä onhan puheen tarkoituksena vakuuttaa kuulija siitä, että puheessa esitetty kanta on hyvä. Hyveet aikaansaavat hyvää, joten näkökohtia usein perustellaan hyve-etiikalla. Toisinaan näkökohdat menevät varsin konkreettiselle tasolle siten, että on vaikea lopulta erottaa, opetetaanko niissä puhetaitoa vai etiikkaa tai valtio-oppia. Tosin voimme ehkä ajatella etiikan tai valtio-opin olevan tärkeitä taitoja hyvien ja perusteltujen näkökohtien löytämiselle.

Toisessa kirjassa käsitellään laajalti tunteiden herättämistä kuulijoissa ja vakuuttamisen loogisia välineitä. Tärkeää on esimerkiksi sellaisten asioiden tunteminen, joista ihmiset suuttuvat tai rauhoittuvat, millaisia henkilöitä ihmiset rakastavat tai pitävät ystävinään ja ketä he vihaavat, mitä ihmiset pelkäävät ja miksi, mitä kohtaan he tuntevat häpeää, ketä kohtaan he ovat suosiollisia tai tuntevat sääliä tai närkästystä, ketä kadehditaan, milloin taas tunnetaan kilpailunhalua, ja niin edelleen. Aristoteles tarkastelee myös erilaisten ihmisryhmien, kuten nuorien tai vanhojen, köyhien tai rikkaiden, perusluonteita.

Kolmannessa kirjassa käsitellään tyyliopillisia asioita, kuten ilmaisua ja puheen osien järjestystä. Ilmaisuun sisältyvät puheen tyyli, sanavalinnat ja esitystapa. Esitystapaan kuuluvat äänenkäyttö ja puheen rytmittäminen. Tosin Aristoteles ei pidä esitystavan korostamista kovin hyvänä, koska puheen tulisi keskittyä asioiden toteennäyttämiseen, ei esitystemppuihin. Esitystapaan täytyy kuitenkin kiinnittää huomiota, koska kuulijat ovat usein kelvottomia. Hyvä esitystapa tekee puheen myös ymmärrettävämmäksi -- hyvä puheilmaisu on selkeää puhetta.

Lähteet

Aristoteles. Aristoteles II: Topiikka, Sofistiset kumoamiset. Gaudeamus, 2001.
Aristoteles. Aristoteles IX: Retoriikka, Runousoppi. Gaudeamus, 1997.
Russel, Bertrand. Länsimaisen filosofian historia 1.

Last modified: Sat Sep 20 13:13:50 EEST 2003